Niimpä, yritän ja yritän. Edellisen postauksen loppuun viitaten.
No, nyt kuitenkin on Nelli nukkumassa ja miulla hetki omaa aikaa.
Viime postauksessa lupasin kertoa, miten löysin oman isäni Italiasta vihdoin, monen vuoden "etsinnän" jälkeen.
Olin tavannut isän edellisen kerran joskus pienenä: 2-3 vuotiaana luulisin.
En tiennyt hänestä juurikaan mitään muuta kuin nimen ja sen, että hän asuu Italiassa ja on italialainen.
Olin huono puhumaan äitini kanssa, joten ei tullut ikinä kyseltyä mitään siitä, kuinka he ovat tavanneet tai miksi heidän tiet erosivat aikanaan.
En tosin tiedä sitä vieläkään.
Kaikki mitä miulla oli, oli valokuvat hänestä ja niistä kerroista kun olimme olleet hänen luona Italiassa. Oli kuvia hänestä, tädistäni ja isovanhemmistani. En muista mitään niistä reissuista, enkä niistäkään ikinä kysellyt mitään äidiltäni.
Isä oli paljon miulla mielessä ja monesti yritin häntä etsiä esimerkiksi Facebookista, mutta tuloksetta.
Toivoin, että voisin tavata isäni vielä joskus.
2010-2011 vuoden vaihteessa, äitini oli laittanut miulle Facebookissa kaveriehdotuksen; Isäni!
Äiti oli etsinyt hänet Facebookista, paremmin tuloksin, kun minä itse.
En pysty sanoin kuvailla sitä fiilistä! Muistan sen kun eilisen päivän, kun näin sen nimen siinä näytöllä.
Olin koulussa, purskahdin itkuun. Painoin "Lisää kaveriksi", suljin Facebookin ja lähdin tunnille.
Odotin ja toivoin sitä hetkeä, että isä hyväksyisi pyyntöni ja saisin vihdoin yhteyden häneen.
En tiennyt yhtään, mitä hän ajatteli minusta; Muistiko hän ylipäätään minun olemassa oloa tai halusiko hän olla yhteyksissä.
Olin hämilläni.
Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun hän oli hyväksynyt kaveripyyntöni ja siitä vähän ajan päästä hän oli lähettänyt minulle myös viestin.
Purskahdin taas itkuun, en voinut uskoa, että olen saanut oikeasti yhteyden isääni!
Kyynelten läpi yritin Google kääntäjän avulla kääntää viestin, jonka hän oli italiaksi kirjoittanut.
Hän kertoi kuka on, vaikka oletti, että tiedän kyllä.
Hän oli hyvin kiinnostunut missä asun, mitä teen, opiskelenko vai olenko töissä.
Hän oli pahoillaan siitä, että hän ei ole pitänyt yhteyttä.
Itse en osaa italiaa, vastasin hänelle englanniksi.
Kyselin tietenkin hänestä, kuinka vanha hän on, onko hänellä muita lapsia, missä hän asuu, missä hän työskentelee. Pääni oli täynnä kysymyksiä, kaikkea en saanut varmasti ulos. Kerroin myös, kuinka paljon olen häntä ajatellut ja kuinka tärkeäksi koen sen, että vihdoin olen saanut yhteyden häneen.
Hän kertoi itsestään ja että hänellä oli silloin 10-vuotias poika, nykyään siis jo 13-vuotias. Miulla on siis Italiassa myös pikkuveli. :) Isäni vanhemmat ovat jo valitettavasti kuolleet, olisi ollut mieletöntä tavata myös heidät vielä!
Siitä asti olemme kirjoitelleen satunnaisesti isäni kanssa, se on myös keskittymistä vaativaa, joten ihan milloin vain siihen ei ole aikaa. Nytkin jo aivan liian pitkä aika viimeisestä viestistä. Seuraavaksi täytyy varmasti panostaa siihen!
Minä ja pikkuveli. <3
Kerroin hänelle, että haluaisin tavata ja tulla käymään. Hän vastasi heti, että voin tulla ihan koska vaan!
Sitten tammikuussa 2013 vihdoin se tapahtui, lähdettiin miehekkeen kanssa kohti Italiaa. Yksin en olisi varmasti uskaltanut lähteä.
Näin isäni ensimmäistä kertaa todella moneen vuoteen!
Se oli mieletön hetki, kun hän oli lentokentällä meitä vastassa. Tunnistin hänet heti ja hänkin sanoin myöhemmin, ettei voinut erehtyä.
Sillä hetkellä kuitenkaan, en saanut sanaakaan sanottua. Kyyneliä riitti.
Oltiin reissussa 4 päivää. Puhuttavaa riitti, vaikka olihan meillä jonkunlainen kielimuuri. Puhuttiin italiaa, englantia ja suomea sekaisin ja tabletin sanakirjalla käänsimme, jos emme jotain ymmärtäneet. Pärjäsimme hyvin, vaikka kyllä jännitti.
Kävimme ravintoloissa syömässä, kaupoilla ja olimme isäni luona ja juttelimme ja itkimme ja juttelimme.
Tapasin myös tätini, joka asui isäni kanssa samassa talossa, talon yläkerrassa. Tapasin myös tämän pikkuvelipuoleni. Hän asui äitinsä ja pikkuveljensä kanssa jossain toisessa kaupungissa tai kaupunginosassa.
En pysty sanoin kuvailla sitä reissua, se varmasti on ja pysyy miun mielessä. <3
Ja kun sanoin, että mietin mahtaako hän muistaa minua enää; Kyllä hän
muisti, hänellä oli kotona seinällä kuvia minusta pienenä.
Tässä on isäni, minä ja tätini. <3
Haluaisin tavata heidät uudelleen, nyt kun Nellikin on syntynyt.
Toivoisin, että ainakin isäni tulisi käymään myös Suomessa joskus.
Voisin myös ajatella lähteväni uudestaan myös Italiaan.
Olen ikionnellinen, että sain vielä yhteyden isääni! <3
Marsall
